Viime viikolla meni projektini väärään suuntaan. Syynkin tiedän: hermostuin ex-miniän kanssa käydyistä puhelinkeskusteluista. Vaikka miten sanoin itselleni, että en anna ex-miniän vaikuttaa elämääni, toisin kävi. 

Tämä tunnesyöminen on elämänikäinen tosiasia. Vaikka äitini vei leivän kädestäni yrittäessään laihduttaa minua, hän lohdutti minua ruualla. Kun putosin puusta, sain sänkyyn mukaan rusinapussin loput. 

Ei tässä mitään peruuttamatonta tapahtunut. Enkä edes kunnolla sortunut. En syönyt sopimattomia. Söin vain liikaa, en pysynyt omassa otteessani. 

Nyt on tulossa toinen koettelemus. Olemme kutsuneet ystäviä kylään ja tarjoamme tietysti hyvää ruokaa ja viiniä heille. Miten pidän itseni kurissa? Päätin ostaa vichypullon ja kaataa siitä itselleni. Saa nähdä, miten minulle käy. Ruuaksi olen suunnitellut ihan tavallista ja kevyttä apetta. Kunhan en innostu syömään liikaa. 

Olen mukana läskimyytin murtajien facebook-ryhmässä. Ei se oikein vastaa minun toiveitani, mutta yritän vielä. Pointti on siinä, että ryhmäläiset ovat pääosin seuraavaa sukupolvea. Tunnistan kyllä heidän tunteensa, mutta ne eivät enää kosketa minua. Vanha mikä vanha.